Luin lopultakin Le Guinin Maameren tarinoiden ensimmäisen trilogian. Olivat ihan näpsäköitä ja kiinnostavia kertomuksia, mutta luulenpa, että olisin innostunut niistä enemmän teini-ikäisenä. (Nykyisellään olen jo melko kriittinen fantasiakirjallisuuden lukija, vaikka toisaalta perus miekka ja magia -seikkailuitakin on ihan kiva lukea ja kirjoittaa).

Trilogia parani mielestäni edetessään, ja kolmannessa osassa (Kaukaisin ranta) mentiin jo melko eeppisissä mittasuhteissa. Toisaalta tässä viimeisessä osassa hommat menivät jo vähän hämäriksi, joten en tiedä, miten ne olisivat uponneet minuun 15-vuotiaana. (Niihin aikoihin tosin tuli luettua TSH ensimmäistä kertaa, joten ehkä tämäkin olisi mennyt.) Kaipa myöhemmin ilmestyneet loput osatkin voisi joskus lukea.

Oli hauska huomata, miten vahvoja vaikutteita eräs suomalainen omakustannekirjailija oli saanut Maameren velhosta fantasiaromaanisarjansa ensimmäiseen osaan. Tämän vuoksi näitä klassikoita on hyvä lukea. Täytyy kirjoittajana tietää, mitä on jo kirjoitettu ja mihin genren tavat ja elementit palautuvat.

Nopea(hko) viikkorapsa tällä viikolla luetuista kirjoista, (kaksi näistä jopa Mastodontissa majailevilta kirjailijoilta!):

Samantha Shannon - A Day Of Fallen Night

Eeppinen yli 800 sivun fantasiaromaani, jonka ensimmäistä osaa markkinoitiin minulle ihan vain sillä, että siinä on lesbianismia ja lohikäärmeitä. Tykkäsin siitä, joten odotin tätä ns. 0-osaa, jonka tapahtumat sijoittuvat ennen ensimmäistä kirjaa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöä oli tässä osassa vielä enemmän, mistä kiitän. Oli erityisen ihanaa, että yhdet pääsankareista olivat keski-ikäisiä naisia, jotka olivat olleet yhdessä useamman vuosikymmenen jo. Harvoin pääsee tästä nauttimaan.
Kirja tuntui tosin pääsevän vauhtiin vasta puolessa välissä, eli rapiat 400 sivun jälkeen, ja juonen jännitys muutenkin oli vähän niin ja näin, kun tiesi miten kaikki päättyy. Osa ns. juonikäänteistä oli myös ennalta-arvattavia. Suosittelen varauksella, jos nyt sattuu kiinnostamaan.

Magdalena Hai - Sarvijumala

Finlandia-palkittu nuorten kauhuromaani, josta nautin. Vaikka kirjan luki yhdeltä istumalta, niin tapahtumat ja henkilöt jäivät kummittelemaan päähän. Huomasin, etten ole lukenut kauhua juuri ollenkaan, ja se johtunee asennoitumisestani kauhuelokuviin. Niitä kun on katsonut tarpeeksi, niin ne eivät yllätä ja tuntuvat ajanhukalta. Kirjallisuudessa taas tapahtumat tulevat eri tavalla ihon alle, ainakin tässä teoksessa. Siihen vaikutti taidokas rytmitys ja tarinan tapahtumien luominen yllättävän vähäeleisesti, tapahtumapaikoista ja -tapahtumista syntyi mieleen voimakkaat mielikuvat. Hahmokuvauksissa toisaalta käytettiin hyödyksi yllättävän samaistuttavia ja tarkkahavaintoisia kiteytymiä tietyistä ihmistyypeistä, ja dialogi oli muutenkin uskottavan maanläheistä. Hyvää kerrontaa siis kaiken kaikkiaan kaikessa kauheudessaan.
Lisää kauhukirjallisuutta minulle tästä lähtien!

Taru Luojola - Ei kaikki pinnat kireällä

Tiettävästi maailman ensimmäinen velopunk-kirja, joten tietenkin se oli luettava! Tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen historiaan Etelä-Amerikassa, jonne 1900-luvun puolivälin jälkeen on syntynyt moottoreista kieltäytynyt valtio pasifismin nimissä. Politiikka ja sen pohdinta oli tässä hyvin mielenkiintoista, kirjan maailmassa on paljon erilaisia ääriliikkeitä ja maltillisempia kantoja, mutta yksikään ei ole yksiselitteisen hyvä ja oikeassa. Musta huumori sai pari kertaa myös nauramaan ääneen. Välillä koin kielen vähän liian itseironiseksi kekseliäillä ja epätavanomaisilla solvauksilla, tuli mieleen groteski Aku Ankka (mikä on myös tietynlainen kehu!), mutta totuin siihenkin lopulta. Vauhdikasta ja ihanan odottamatonta kerrontaa. Kaiken kaikkiaan jännittävä lisäys suomalaiseen kirjallisuuteen, kannattaa lukea.

Jos Hercule Poirot -romaanissa mainitaan Hercule Poirot ensimmäisen kerran sivulla 204 kaikkiaan 287 sivusta, onko Hercule Poirot mainittu Hercule Poirot -romaanissa liian aikaisin, liian myöhään vai juuri ajallaan?

Mainitsen Hercule Poirot'n tässä korostetun useita kertoja, koska tuntuu, ettei Hercule Poirot saanut Hercule Poirot -romaanissa Kissa kyyhkyslakassa riittävästi mainintoja. Hercule Poirot.

(Luen tätä Helmet-lukuhaasteen kohtaan, jossa kirjan tapahtumien tulee sijoittua sisäoppilaitokseen.)

On olemassa humorististen spekulatiivisten novellien antologia ja sen nimi on Alennusvampyyri, ja sen saa ostettua Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien yhdistyksen verkkokaupasta eli täältä: https://tieteiskirjoittajat.net/kauppa/alennusvampyyri-ja-muita-kummallisia-kahnauksia-novelliantologia-ennakkotilaus/

Kerron tämän teille siksi, että antologia on hauska (olen lukenut) ja koska tähän maailmaan tarvitaan enemmän huumoria. Ja koska yhdistyksen edustajana haluan saada kaupan käymään.

Joten olisitko ystävällinen ja kävisit tilaamassa teoksen Alennusvampyyri ja muita kummallisia kahnauksia, jotta saisit lisää iloa elämääsi keskelle maailman suruja, kiitos.

”'Kärsäily!' Nel-Lar huikkasi ja kurotteli Os-Siraa kohti. He vaihtoivat pikaiset mutta hellät kärsäsuudelmat, minkä jälkeen Os-Sira tarttui salkkuunsa ja kiiruhti pysäkille."
– @jjhuusko: Erityispäivä –

Muina kirjoittajina mm. @venlalintunen & @maenpaanita

Lyhyt kirjapäivitys, kun pitemmälle ei tunnu riittävän aikaa. Luin Tiina Raevaaran tietokirjan Ikuisen elämän lyhyt historia (Like 2024) ja Chi Ta-wein Kalvot (Hertta-kustannus 2024).

Luin molempia yhtä aikaa, romaanin noin puolessa välissä oli hitaana lukijana pakko tajuta, että kirjojen teemat liittyvät yhteen. Molemmissa pohditaan ihmisen ja koneen rajaa. Kalvot on yksi mielikuvituksellinen vaihtoehto tulevaisuudesta; siinä ihmisillä on androidi-kaksosia ja nämä ihmisten kaltaiset koneet ovat valmiina, jos/kun ihmisen ruumis luhistuu sairauteen.

Alussa Kalvot tuntui kummallisella, naiivilla tyylillä kirjoitetulta. Tyyli selittyy kirjan lopussa hienosti.

Ja jatkopuheessa paljastan ehkä liikaa. Jos siis haluat lukea Kalvot ilman lisätietoja juonesta, niin lopeta tähän.

Melkoisesti klassikkotavaraa näyttää kertyneen lukupinoon Yhden ostin uutena (tuon @Mia_M_M_), kolme on lainassa kaverilta, kaksi ostin kirpparilta ja yhden löysin kierrätyshyllystä

(Da Vincin ehdin jo lukaista kuvan ottamisen jälkeen, seuraavana Christie.)

Luin sateenkaarihömppää, eli Ashley Herring Blaken "Astrid Parker Doesn't Fail" -romaanin.

[tl;dr : Osoitteleva, vähän venytetty, mutta viihdyin keskimääräistä paremmin.]

APDF on queer-teemaisten nuortenkirjojen kanssa breikanneen Herring Blaken viihdetrilogian toinen osa. Aloitusosa Delilah Green Doesn't Care kannattaa lukea alle, päähenkilö avautuu siten paremmin. Sitä paitsi aloitusosa on jäänyt mieleen varsin hyvänä sateenkaariviihdekirjana.

APDF on asetelmiltaan melko perinteinen vihollisista rakastavaisiksi -romanssi. Astrid Parker on takakireä sisustussuunnittelija, joka yrittää epätoivoisesti miellyttää etäistä äitiään. Kun Everwood Inn -majatalon kunnostus ja sitä seuraava tv-ohjelma tarjoaa mahdollisuuden uran pelastamiseen, Astrid ei aio epäonnistua. Projektissa johtavana puuseppänä toimiva Jordan Everwood vain ei ole lainkaan samoilla linjoilla Astridin designin kanssa.

Vihollisista rakastavaisiksi ei ole suosikkitrooppejani romansseissa, sillä henkilöiden keskinäisestä viehätyksestä on hankala tehdä uskottavaa. Tässä onneksi "vihollisia" eivät ole päähenkilöt, vaan tavoitteet ja haaveet, jotka elävät tarinan aikana. Lisäksi tässä nautittavaa oli, etteivät päähenkilöt olleet typeriä. Huonoja valintoja, joo, välillä. Ilkeyttä jopa. Muttei typeryyttä. Autuas tyhmyys vieraannuttaa minut nopeasti viihdekirjasta, APDF taas onnistui saamaan minut välittämään hahmoista, mikä on ehdoton edellytys romanttisen viihteen onnistumiselle.

Teos on ajoittain varsin amerikkalainen ja umpisateenkaareva, jos nyt ei ihan ongelmaton. Siinä missä esim. inklusiivisen kielenkäytön arkipäiväistäminen on ehdottoman kannatettavaa, tässä kirjassa ratkaisut olivat välillä paljoudessaan turhan osoittelevia. Tietyt sivuhenkilöt tuntuivat paperinukeilta. Eivät niinkään "puhuva huonekasvi voisi hoitaa hommani" -nukelta, vaan "olen täällä vain edustamassa sateenkaaren ja/tai ihon värejä x ja y, jotta ne saa ruksattua pois listalta" -paperinukelta. Etenkin, kun keskeinen henkilökaarti oli sitten toki kvääriä mutta myös autuaan cis, valkoista ja keskiluokkaista...

Vaikka vauhti vähän hidastui ja aika venyi keskivaiheilla, luin kirjan aivan ilokseni ja aion lukea vielä sarjan seuraavankin. Laadukas viihde ilman heteronormatiivisuutta on aina tervetullutta. Sanoinkin toisaalla, että tämän sarjan näkisin mieluusti suomeksi käännettynä.

Voisinpa elää tän kirjan maailmassa. Tällä hetkellä tän vuoden suosikki ja cosy fantasy on uus lemppari genre.

Seuraatteko kirjallisuuspalkintoja?

Itse seuraan ainakin jossain määrin Booker- ja Pulitzer-palkintoja ja Women’s Prize for Fiction -palkintoa. Varsinkin Women's Prizen kautta olen löytänyt monia kirjailijoita, joihin en välttämättä olisi muuten törmännyt. Ja sitten toki vielä Ruotsin August-palkinto, jota vilkuilen ainakin sivusilmällä. Ja Nobelista nyt kuulee seuraamattakin.



Jayne Anne Phillipsin romaani Night Watch voitti vuoden 2024 Pulitzer-palkinnon, mikä olikin se syy, että tähän kirjaan tartuin. Tosin hieman epäröivin mielin, sillä kyseessä on historiallinen romaani, joka ei ole lempigenrejäni.



Night Watch sijoittuu USA:n sisällissodan jälkimaininkeihin ja on erinomainen esimerkki näkökulmien taidokkaasta käytöstä teoksen jännitteen rakentamisessa. Kielellisesti Phillipsin romaani oli paikoin melko haastava, mutta kertomuksen taustalla on jatkuvasti sitä eteenpäin vievä vahva ja usein synkeä tunnelma , jonka intensiteettiä Phillips säätelee tilanteen mukaan - kuin jotakin tarkemmin määrittelemätöntä ja kohtalokasta kypsennettäisiin hitaasti palavalla, räjähdystä enteilevällä kaasuliekillä.

Teoksen keskushenkilöitä ovat 12-vuotias ConaLee ja hänen äitinsä Eliza, joka kaksoset synnytettyään on lakannut puhumasta. Heti kirjan alussa Elizan mies toimittaa vaimonsa mielisairaalaan ja kertoo ConaLeelle, että hän ei ole tämän isä.



Teoksen nykyhetkeä edeltävien aikatasojen kautta kerrotaan aiemmista tapahtumista. Phillips kuvaa romaanihenkilöitään tarkasti ja suurella sydämellä ja kun mielisairaalaa johtaa sympaattinen lääkäri apunaan mm. kirjalle nimensä antanut yövartija, ei romanttisilta viboiltakaan vältytä.

Night Watchissa ovat etualalla sodan aikaan saamat traumat ja niiden välittyminen miesten kautta myös naisille. Romaani kommentoi myös aikansa psykiatrista sairaanhoitoa ja sairaalaan joutumisen kriteerejä (ks. Kuva 2)

Teoksessa kohtaavat brutaali väkivalta ja hiljainen, voimauttava hyvyys, joka luo uskoa siihen, että selviytyminen ehkä on mahdollista ja tulevaisuus olemassa niillekin, jotka ovat sodan seurauksena kokeneet kovia.

Ps. Mitä tulee tuohon luetteloon niin olisin selvästi potilaskamaa jo sen takia, että luen romaaneja

Jenna Kostet: Linnunluisia

Jenna Kostetin Linnunluisia ei ole lainkaan sitä mitä tavallisemmin luen. Enkä olisi tähänkään tarttunut ilman #kirjagram issa pyörivää #12luettavaa haasteeseen.

Olin aluksi todella skeptinen kirjan suhteen ja vähällä oli etten jättänyt sitä kesken, sillä en meinannut sitten millään päästä tarinaan mukaan. Mitä enemmän kuitenkin luin sitä vahvemmin tarina sai mut pauloihinsa. Varsinkin Kostetin kaunis kieli ja luontoa kohtaan henkivä rakkaus vangitsivat. Turun saaristoon sijoittuva tarina on täynnä vivahteita ja luontokuvailu oli erittäin runollista. Pidin myös siitä miten tarinassa käsiteltiin mm. häpeää sekä syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteita. Myös perhe teemana toimi oikein hyvin

Pääasiassa rakastin kirjan kerrontatyyliä, sillä se hyppii aikatasojen välillä sulavasti ja avaa näin tarinaa vähän kerrallaan. Lopetus kuitenkin jätti kylmäksi, sillä tarina ei lopulta saanut mitään ratkaisua. Myös miesvaltainen näkökulma olisi kaivanut enemmän rikkomista, sillä vaikka Jouko ja Mikaelin näkökulmasta tarinaa oli kiinnostava seurata, niin olisin lukenut sitä enemmän kuin mielelläni myös joko Eijan tai Rebekkan näkökulmasta. Varsinkin Eijan tunnot jäivät kysymysmerkiksi, sillä lukijana ei tiedä mitä tämä ajattelee tai tuntee ja kokee asiat. Tämä oli harmi, sillä onhan hänellä aika iso osa tarinan kulussa. Olisin myös toivonut hieman tiivistämistä, sillä ajoittain tarina tuntui turhan venytetyltä.

Kokonaisuuten kirja oli todella mielenkiintoinen, vaikka siitä löytyikin asioita joista en niinkään välittänyt. Kostetin kaunis kirjoitustyyli lumosi kuitenkin. Hänen tavastaan kirjoittaa on jotain lohdullista ja melankolista. Tarinaa on helppo fiilistellä, vaikka sen sisälle pääsemiseen ottaa oma aikansa. Tämä ei kuitenkaan jää viimeiseksi lukemakseni Kostetin kirjaksi.

Tammikuu oli oikein mukava lukukuukausi. Luin seitsemän teosta aina fantasiasta tietokirjoihin naaleista ja Ruotsin jengiytymisestä. Seitsemän kirjaa on mulle paljon lukea kuukaudessa eikä mun lukutahti useinkaan tällainen ole. Kiva kuitenkin, että vuosi lähti näin hyvin käyntiin lukemisen suhteen.

Tiina Piilola: Kalevalan naiset

Leigh Bardugo: Korppien kehä

Kevin Chen: Aavekaupunki

Lene Kaaberbøl: Näkijän tytär

Mari Pihlajaniemi: Olipa kerran pohjola

Tomi Adeyemi: Children of Anguish and Anarchy

Diamant Salihu: Kunnes kaikki kuolevat

Ps. En oikein ole lämmennyt Mastodonille, mutta koetan löytää sen kaa jonkinlaisen yhteisymmärryksen.

En edelleenkään ole pitänyt itseäni scifinlukijana, vaikka #spefilukupiiri ’n myötä scifiä onkin tullut luettua viime vuosina jonkin verran. Jokohan tätä identiteettiä pitäisi muuttaa? Becky Chambersin A psalm for the wild-built oli nimittäin kovastikin makuuni sopivaa kirjallisuutta.

Munkki Sibling Dex ajautuu eksistentiaaliseen kriisiin ja alkaa kierteleväksi teemestariksi. Eräänä päivänä ihmisten asuttaman alueen rajamailla hän tapaa sattumalta robotti Mosscapin. Kohtaaminen on yllättävä, sillä ihmisten kehittämät robotit ovat vuosisatoja sitten jättäneet ihmisten seuran ja muuttaneet luontoon, ja koko robottien olemassaolo alkaa olla ihmisten mielissä urbaania legendaa. Mosscap on selvittämässä vastausta yhteen kysymykseen: ”Mitä ihmiset tarvitsevat?” Tästäpä sitten seuraa Dexin ja Mosscapin välille mielenkiintoisia, filosofisia keskusteluja, toistensa tapojen hämmästelyä ja vähittäistä ystävyyden kehittymistä. Koko kirjan sävy on lempeä, rauhallinen ja utopistinen, sanalla sanottuna ihastuttava. Ja lopulta vain hyvin kevyesti ”scifinen”. Suosittelen!

Olen välillä yrittänyt lukea ns. viihdekirjallisuutta, mutta petyn aina sen kaavamaisuuteen ja epäuskottavuuteen. Tätä kirjaa lukiessani totesin, että ehkä tällainen lempeän lämpöinen spefi sopiikin minulle siihen vastaavaan turvallisten lohtukirjojen tarpeeseen!

Kirja on myös vastikään suomennettu Hertan kustantamana nimellä Veisu luonnonkoneille.

Kuopus toi eilen kotikunnan kirjastosta minulle luettavaksi Diana Wynne Jonesin Kyylän kyydissä, jota täällä keskustelussa kehuin hetki sitten.

Kirjaan tarttuessa iski epäilys, että tämä on sama kappale, jota olen innokkaana lukenut ysärin alussa! Tosin mun kirjastokortin numero oli 8802. Olisiko virkailijalle voinut käydä pieni erhe?

Merirosvot on lähellä mun sydäntä. Tätä kirjaa edeltävä duologia, Daughter of the Pirate King ja Daughter of the Siren Queen kuuluu ehdottomasti mun lemppareihin! Tässä kirjassa pääosassa on Sorinda, duologian päähenkilön Alosan ensimmäinen perämies.

Vengeance of the Pirate Queen oli mun mielestä jopa neljän tähden kirja. Seikkailua, ystäviä, jopa romanssi jossa henkilöt olivat tunteneet kauan ja syttyi hiljalleen.

Kiitos sinulle, joka olet jo äänestänyt Klaania Storytel Awardseissa — ja ellet vielä ole, hyvin ehtii! Äänestysaikaa on 3.2. saakka eli vielä viikko.

Jokaisessa kategoriassa finaaliin pääsee viisi eniten ääniä saanutta ehdokasta, ja näistä tuomaristot valitsevat kunkin kategorian voittajan.

Jo pelkästään ehdokkaaksi pääseminen on ollut voitto, mutta totta kai olisi aivan mahtavaa, jos Emma Louhivuoren tulkinta Klaanin vieraana -kirjasta äänestettäisiin finaaliin asti!

Äänestyssivun osoite on https://awards.storytel.com/fi/?award-category=1525 .

Kuvasta kiitos Klaania äänestäneelle lukijalle!

@storytel_fi @karistonkirjat #storytelawards #klaaninvieraana #lukijallekiitos #kirja #kirjat #kirjamastodon #kirjadon

"Kaisa Ikolan nuoruusvuosien kirjoitustavassa on jotain sykähdyttävää. Se miten hahmot, erityisesti nuoret hahmot, heräävät henkiin ja heistä näkyy nuoruus, ei aikuisen näkemys nuoruudesta ja nuoren tavasta olla, elää ja nähdä maailmaa."

Näin kirjoittaa Voikku blogissaan Kaisa Ikolan nimellä vuonna 1995 ensimmäisen kerran ilmestyneestä YA-romaanistani Ylämaan sudet. (Kyllä, 1700-luvun Skotlannissa ollaan!)

Lue koko blogiteksti: https://voikunlukumatka.blogspot.com/2025/01/kaisa-ikola-ylamaan-kapinalliset.html

@sagafinland #ylämaasarja #ylämaankapinalliset #kaisaikola #historiallinenromaani #skotlanti #youngadults #nuoretaikuiset #kirjamastodon #kirjadon

Pikkusiskollani oli lukupiirissään lapsuuden ja nuoruuden tärkeiden kirjojen kerta. Hän muisti taidelukioajaltaan Vigdís Grímsdóttirin Z - rakkaustarinan. Aikoinaan, siskon innostamana minäkin luin Z:n ja tykkäsin kovasti. Aloin sitten eilen illalla lukea kirjaa uudestaan. Ja on kuulkaa aika jännää lukea hetero-Arnthrùdurin kummastelua sisarensa rakastumisesta naiseen. Lukiessa mietin vain, että todellako tarvitsimme kaunokirjallista käsikynkkätalutusta seksuaalivähemmistöjen rakkauselämään vielä ysärin lopussa. Jossakin asioissa maailma on kehittynyt paljon vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana (haluan toiveikkaasti ajatella näin). Palannen aiheeseen myöhemmin useamman kerran, koska kirjaa riittää vielä moneksi iltayöksi.